Päivä joka ei unohdu koskaan — mistä laihduttaminen alkoi?

Se hetki, kun herää painajaiseen, piirtyy silmiin ja muistiin pysyvästi. Toivon sen olevan tällä kertaa myös viimeinen.

Normaali arkiaamu kevättalvella 2013. Olin menossa töihin. Puin talvivaatteet päälle ja painelin rappaamaan autoa. Sitten se herätys tapahtui, kun istuin autoon. Istuessa toppatakki tuntui ratkeilevan liitoksistaan. Olihan se vähän “kinttura” jo seisoessa, mutta se korostui istuessa. Ei voinut kuin nousta autosta ylös ja avata takki, jotta pystyin olemaan autossa. Tuhisin ja puhkuin, kun olin tehnyt lumityöt auton päältä. Se oli jo aito liikuntasuoritus minulle silloin. Voin huonosti. Pienikin liikkuminen aiheutti hengästymistä ja hikoilua.

Olin syksyllä lopettanut tupakanpolton ja paino oli noussut. Annoin siihen luvan, jotta pääsen eroon röökistä. En kuitenkaan odottanut käyvän näin. Tuo hetki oli elämäni häpeällisin, vaikka sitä ei ollut kuin omat lapset näkemässä. Eivät he siitä mitään tajunneet, kun olivat niin pieniä. Tarkkaan ottaen en tiedä paljonko lihoin tupakanpolton lopetuksen jälkeen, mutta luulen sen olleen jotain 20-30 kilon välissä.

Silloin oli paljon kaikenlaista elämässä meneillään ja en panostanut fyysiseen hyvinvointiin ollenkaan. Kävin useasti erilaisissa tapahtumissa ja kaikenlainen herkku maistui, alkoholista puhumattakaan. Ainoa ylpeyden asia oli, etten ratkennut uudelleen tupakoimaan. Sehän siitä kokonaisuudesta enää olisi puuttunut.

Häpeä ei loppunut aamuun. Kotiin palattuani illalla kokeilin joitakin vaatteita, joita en ollut sille talvelle pitänyt päällä. Järkytyksekseni huomasin, että suurin osa niistä ei mahtunut päälleni.

Ahdistus jatkui, kun etsin vaa’an. Siinä ei riittänyt asteikko. Tätä en ole kehdannut aiemmin sanoa, mutta nyt sanon. Tuo päivä on edelleen muistissa hyvin kamalana. Vaa’an maksimi oli 150kg. Tuijotin järkyttyneenä näytössä ollutta “Err” -tekstiä. En siis tiedä paljonko maksimipainoni oikeasti oli, mutta ei kovin vähän.

Se oli taas niitä hetkiä elämässä, kun asioita tulee opittua kantapään kautta. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa laihduttaminen. Enää ei voinut perustella itselle mitään syytä olla aloittamatta.

Tuossa hetkessä autossa päätin, että aion palata entisiin mittoihini ja aion vielä liikkua kunnolla elämässäni. Siitä alkoi elämäntaparemontti. Olin aiemmin ollut kaikenlaisilla dieeteillä, mutta nyt en halunnut mitään pikakuuria. Olin pari vuotta aiemmin ollut Atkinsin dieetillä, mutta en tykännyt siitä lihansyönnin määrästä. Vaikka laihduin silloin, niin olo ei ollut aina kovin hyvä. Aloitin vähähiilihydraattisen ruokavalion, mutta en niin tiukkaa kuin Atkinsilla.

En muista kuinka kauan aikaa meni tuosta päivästä, kun vaaka näytti oikeita lukemia. Muistan kuitenkin sen hetken, joka oli edelleen masentava, mutta silti toiveikas. Vaaka näytti silloin 148kg ja vähän päälle. Siitä oli hyvä jatkaa laihduttamista.

Kun katselee noita vanhoja kuvia, niin ei voi kuin ihmetellä, kuinka voi itsensä päästää tuohon kuntoon. Siihen on monia syitä ja niistä on hyvä ottaa opiksi. Kirjoittelen niistä joskus taas lisää. Juttelin myös vaimoni kanssa tästä asiasta. Hän rupesi itkemään ja pyysi anteeksi, ettei ollut huomannut lihomistani. Eihän se vaimon syy ole tietenkään, vaan ihan itse olen kiloni kerryttänyt. Pyysin vaimoa kirjoittamaan tänne blogiini noista ajoista ja hän lupasi harkita asiaa. Ehkä saamme joskus lukea hänen mietteensä.

-Antsa

Löydät minut somesta:

Facebook — Instagram — Youtube